Aamu alkoi taas niin, että jätettiin mamma nukkumaan ja lähdettiin papan kanssa metsään. Olimme jo takaisin, kun mamma heräsi kahvintuoksuun. Tykkäämme olla papan luona enemmän, koska tässä on ihan vieressä hyvät lenkkeily maastot ja koirapuisto. Mamman asunnolta joutuu kävelemään tovin, ennenkuin metsään pääsee. Ja vielä vähän enemmänkin, ennekuin koirapuistoon. Onhan mamman piha ihan kiva, mutta pieneksi sekin käy, jos haluan oikein riehua. Tämän kahden ”pesän” välillä liikkuminen on ihan vaihtelevaa, mutta mamman mielestä vähän hankalaa, kun aina jotkut tavarat on väärässä osoitteessa, yleensä siellä missä ei sillä hetkellä olla. Joten, toivottavasti löytyis se yhteinen ”pesä”, missä olis tilaa olla ja liikkua meidän kaikkien.

Aamutoimiensa jälkeen mamma ja pappa lähtivät jonnekkin. Lähtiessään mamma sanoi, että jos olen kiltisti heidän poissaollessa, saattavat tuoda minulle herkun. No, tokihan minä sitten. Vielä kun lupsivat tulla ihan kohta takaisin... Niinpä otin torkut heitä odotellessa.

Kun he tulivat takaisin, olin niin sikeässä horroksessa, että haukahdin ”kuka tulee, minä nukun täällä!” Mutta sitten tajusin, että mamma ja pappahan siinä kassiensa ja pussiensa kanssa. Kassit haisivat hyvälle, erittäin hyvälle!

Kun olin rauhoittunut kaivoi pappa kassista minulle ison, todella ison Herkun! Pappa sanoi sen olevan ”sonnin suti”, aivan sama, mutta herkulliselle se haisi. Ja heti, kun sain peppuni tottelemaan ”istu”-sanaa sain tuon herkun itselleni. Mamma yritti ottaa kuvan kuinka ylväänä kannoin sen pedilleni, mutta, Lurps, hän ei ehtinyt, kun olin jo kaluamassa sitä.

Mamma ja pappa saivat olla ihan rauhassa reilun tunnin, kun ahersin herkun kanssa ja siltikin jätin herkusta vajaa puolet talteen seuraavaan kertaan. Leuat halusivat hiukan levätä.

Mamma sanoi heidän käyneen koirien lelu ja herkkukaupassa, mutta eivät olleet löytäneet sieltä juuri sitä lelua minkä minä haluan, joten mamma ostaa älylelun jostain toista kautta. Maltan kyllä odottaa.

Nyt juuri muistin, että huomennahan on Bro-treffit ja me mennään siellä myös käymään!! Toivottavasti ei olis ”koiran ilma”, jotta mamma ja pappakin viihtyisi siellä. Koska olen niin odottanut sukulaisten näkemistä. Eihän sinne koko suku tule, mutta riitää kunhan muutama, enhän ole pitkään aikaan nähnyt edes Hania.

Päivällä kun olimme mamman kanssa lenkillä, papan jäädessä katsomaan raveja netin kautta, oli mamma kyllä aika ”metku”... Tuolla metsässä on hirveän monta polkua mitä pitkin pääsee tänne takaisin. Ja aina kun menin edeltä kun luulin, että menemme jostain polusta jatkoi mamma matkaa ohi polun, tai sitten hän palasi takaisin sen polun risteykseen, kun olin ensin mennyt sinnepäin minne hän oli menossa aluksi. Tällä tavalla mamma välillä näyttää minulle, että kumpi meistä on johtaja lenkillä ja muistuttaa minua, että hän myös määrää suunnan. Joten jouduin välillä aina vilkaisemaan taakseni, että tuleeko se mamma sieltä vai onko taas vaihtanut reittiä. Enhän minä kaukana mammasta ole muulloinkaan, mutta sen verran kuitenkin, että kyllä hän voi minulta eksyä.

Kerran, kun olimme metsässä hukkasin mamman ja papan, kun innostuin kovasti jostain hajusta, haju oli ihan samalla polulla kuin mekin. Kun sitten innokkaasti seurasin hajua ja jossain vaiheessa katsoin taakseni, ei mamma, eikä pappakaan olleet minun perässä!! Vuh? Oli pakko jättää haju sikseen ja palata samoja reittejä takaisin etsimään heitä. Säikähdin niin paljon, että epähuomiossa juoksin heidän ohitseen ensin, mutta onneksi kuulin heidän ääniään ison kiven takaa ja löysin mamman sekä papan. He tutkivat kiveä eikä kai olleet edes huomanneet minun hukanneen ihmisiäni... Vuh, olipas seikkailua kerrakseen, enkä juuri siksi halua päästää kumpaakaan enää näkyvistäni.